HEI ME MUUTETAAN

Ilta kului leiriä purkaessa ja huomenna perustamme uuden kodin, tällä kertaa ihan oikeaan taloon. Asuntoautomme hoiti hienosti kodin virkaa, mutta leirielämä ei ehkä pysyvänä ratkaisuna ole paras mahdollinen. Tosin naapureinamme on tälläkin hetkellä pariskuntia, jotka asuvat tällä leirintäalueella lähes koko vuoden. Emme muuta kauas, joten tutuiksi muodostuneet kadut ja kahvilat, rannat ja maisemat säilyvät ennallaan. Elämä on mielenkiintoista; aamulla emme vielä tienneet, että aamiaisemme asuntoauton katoksen alla muoviastioineen olisi toistaiseksi viimeinen sitä lajia.

KIRJOITUSPIIRI

Täällä etelässä, Espanjan lämmössä, hiukan haikailin tutun, kivan ja tuotteliaan kirjoitusryhmäni perään, mutta ei hätää enää. Meillä on nyt ihan oma kahden hengen kirjoituspiiri, miehelläni ja minulla. Jukka päivittelee ahkerasti blogiaan ja minä koitan saada jotakin tolkkua tarinanpätkistä ja henkilöhahmoista, joista toivon mukaan syntyy aikanaan kokonainen kirja tai ainakin kasa novelleja.

Tässä nyt tälläkin hetkellä istutaan asuntoauton ruokapöydässä aamiaisella nenät vastakkain ja läppärit romanttisesti välissä luukut levällään. Naureskellaan, kommentoidaan ja välillä vakavoidutaan kuten ihan oikeassa piirissä.

AHTAANPAIKANKAMMO

Saimme yllätyskutsun puolison veljen luokse Torreviejaan. Olivat tulleet syyslomalle ja järjestivät allasbileet. Tottakai halusimme osallistua. Siis vanhanajan tiekartta esiin ja menoksi. Alku sujui hyvin, mutta sitten suunniteltu reitti muuttui joksikin ihan muuksi. Onneksi lopputulos oli oikea ja löysimme itsemme uima-altaasta vesipalloa pelaamasta!

Tämä ei ollut kuitenkaan tarinan pointti. Menomatkan varrelle sattui mielenkiintoinen nähtävyys kuin sattumalta. Granadan pohjoispuolelle, vuorimaiseman keskelle, ilmestyi kuin tyhjästä ”törmäpääskyjen” pesäkoloja. Lähemmäksi tultaessa ne paljastuivatkin ihmisasumuksiksi! Vuorenseinämät olivat täynnä ”cave houseja”. Olinkin jo ehtinyt ihmetellä kiinteistövälittäjien sivuilla olevaa valikkoa, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa luolataloja. Monissa luolataloissa oli etuseinä valkoiseksi rapattu, normaalin talon näköinen, mutta takana olikin sitten vuorenseinämä. Mietin, mahtaako talossa tulla ahtaanpaikankammo kun päivänvaloa ei tule juuri ollenkaan, mitä nyt pikkuikkunoista oviaukon molemmin puolin. Olisi ollut kiva päästä tutustumaan talojen sisätiloihin ihan itse, mutta joudun nyt tyytymään vain internetin ihmeelliseen maailmaan; tässä siis teillekin nähtäväksi koti a la ”Casas Cueva”.

SATAA LUOVUUDEN LAARIIN

Tänään heräsin asuntoautomme kattoa rummuttavaan sateeseen. Se on täällä harvinaista herkkua ja toivottavaa, sillä rannikko on kärsinyt jo pitkään kuivuudesta. Tekojärvemme Viñuela tuottaa juomaveden koko alueelle ja juuri eilen kuulin, että mikäli sadetta ei saada runsaasti, juomavesivarannot riittävät enää kahdeksi vuodeksi. Täällä on ollut useiden vuosien kuivia jaksoja ja ihmiset sekä luonto todella kaipaavat sateita.

Tämä sadejakso tekee hyvää myös luovuudelle. Helteet saivat aikaan raukeuden, jossa päivät soljuivat meren ja auringon syleilyssä aivojen roikkuessa asuntoauton narikassa odottamassa uudelleenkäynnistystä.

Kaivoin siis muistitikkuni esiin ja avasin ”kirjailija”-tiedostoni. Nimen pitäisi luoda uskoa siihen, että jonakin päivänä näistä raapaleista syntyy oikea, julkaisukelpoinen kirja.

On ennustettu kolmen päivän sadejaksoa. Jos olen ahkera, raapaleeni saavat uutta sisältöä ja ehkäpä jo kirjan muotoa.

Sanonta ”Työ on tehtävä hyvän sään aikana” toteutuu toivottavasti sateen ropinassa!

RIKKAAN SILMÄT

Tässä  mieheni viisas kirjoitus ja omakohtainen kokemus:

Poika istui jännittyneenä Kouvolan Kaupunginteatterin valomestarin työpöydän vieressä. Hänen ilmeestään suorastaan huokui, kuinka ihmeissään hän oli valomestarin ja hänen apulaisensa saumattomasta työskentelystä. ”Havaijin kukka” -nimisen musikaalin ensi-ilta oli juuri lähtenyt käyntiin.

”Heitin – nyt”, kuului hiljainen käsky, kun valomestari halusi korostaa pääosan esittäjän soololaulua avustajan käyttämällä valonheittäjällä. ”Heitin himmenee” - nyt” kävi käsky, kun laulu loppui ja valomestari valaisi koko lavan uudelleen kohtaukseen määritetyin perusvaloin.

 Näytös jatkui ja jännittyneen 16-vuotiaan pojan silmät saivat aivan uuden näkökulman teatteriesityksen sisällöstä ja kokonaisuudesta.

 Väliaika – kahvia ja pullaa, oli tärkeä illan yksityiskohta jo tuolloin 60-luvulla. Valomestari tiedosti heti ensimmäisen puoliajan aikana, kuinka ihmeissään poika oli mestarin valopöydän tekniikasta, valomestarin ja avustajan millintarkasta yhteistyöstä ja sen kaiken vaikutuksesta koko esitykseen. Teatteri oli pojalle muuten jo kovin tuttu, sillä hän oli avustanut näyttämömestaria usein ja toimi myös narikkapoikana viikoittain.

 Väliajalla valomestari katseli jännittynyttä poikaa ja sanoi viimein: ”Tules tähän viereen istumaan, niin jutellaan.”

”Katsos, tiesin jo sinut tänne kutsuessani, että näet ja koet täällä jotakin, mitä et ole osannut aavistaakaan näytöksiä katsomosta seuratessasi.”

Poika nyökkäsi hymyillen.

”Pääosan esittäjä ja muut näyttelijät saavat yleensä suuren huomion ja julkisuuden, mutta moni ei edes tiedä mikä koneisto taustalla jyllää.”

”Kuules, minä olen pienipalkkainen pienen teatterin valomestari. Teen työni niin hyvin kuin osaan, mutta käytän kaikki liikenevät rahat matkustamiseen. Olen käynyt jo 12 eri maassa.”

Poika supisti huuliaan aivan kuin olisi halunnut viheltää ihastuksesta. 60-luvulla ulkomailla käynti oli nuorelle pojalle vielä kaukainen haave vaikka sisko oli käynyt jo Ruotsissa ja Isoveli oli ollut peräti vuoden YK-joukoissa Kyproksella asti.

 ”Jukka”, jatkoi mestari selvästi ennakkoon valmistelemaansa opettavaista tarinaa, ”isäni opetti minua jo kauan sitten: ” rikkain on se, jolla on kokeneet silmät.” 
 

TÄRKEINTÄ ON PUUTARHANHOITO, SANOI KIINALAINEN

Jukka lähetti oheisen viestin tuttavilleen ja päätin napata sen tähän blogiin muillekin luettavaksi ja mietittäväksi:
NELJÄ KALAA
Olen parina päivänä katsellut tuossa turistirannan reunassa istuskelevia paikallisia nuoria miehiä. Tai eivät kaikki ole edes ihan nuoria. Siinä he näyttävät pienten moottoriveneidensä välissä viettävän ns. päivät pitkät.
Kävi mielessä, että työttömiä? Vai peräti äidin elättämiä laiskoja?
 No, taivaan Isä opetti minulle taas jotain:
Eilen mennessämme rannalle näin heti hiekalla olevista jäljistä, että pari venettä on juuri lähtenyt liikenteeseen.
Selkänahkani ei ollut ehtinyt punertua yhtään kun molemmat veneet pärähtivät takaisin. Täydellä vauhdilla hietikolle heitettyjen muovirullien päälle, kuuden hengen porukalla rullien päällä veneitä vetäen veneet katoksen kupeeseen autojen viereen.
Sitten kovaa säpinää; Molemmista veneistä nostettiin kaksi valtavaa kalaa. Neljä miestä tarvittiin nostamaan kutakin. Arvioin, että kukin kala painoi vähintään ihmisen verran. Miesten lihaksista ja kävelyasennoista päätellen paljon enemmän.
Kiireen oloisesti kaksi kalaa kerrallaan pakettiautoon ja auto rajusti hiekkaa pöllyttäen liikenteen sekaan. Auto tuli parin minuutin päästä vauhdikkaasti takaisin ja sama toistui.
Sitten seurasi noin vartin huoltotohina, veneet, perämoottorit, kalastusvälineet. Pari nuorimmaista selvästi hikoili. He kävivät lopuksi sukeltamassa pikaisesti mereen.
Alle puolessa tunnissa he kaikki istuskelivat taas laiskan näköisinä veneidensä läheisyydessä – aivan kuten olin heidän nähnyt tekevän joka päivä.
 Kaupassa kalojen hintoja katsellessa tajusin, että kalastajat tekivät vähintään tuhannen Euron pikaretken merelle. Todennäköisesti huomattavasti arvokkaamman.



MISSÄ VIISAUS?
 Nettiä hajamielisesti selatessani vastaan tuli alla oleva vanha mutta opettavainen kertomus, joka on hyvässä sopusoinnussa rantakokemukseni kanssa.
 Kalastajavene rantautui pienen meksikolaiskylän laituriin.
Amerikkalainen turisti kysyi kalastajalta, miten kauan häneltä oli mennyt saaliin hankkimiseen. Ei kovinkaan kauan", meksikolainen vastasi. "Miksi sitten et kalastanut kauemmin ja enemmän?" kysyi turisti.
Meksikolainen selitti, että hänen pieni saaliinsa riitti hyvin
täyttämään hänen ja perheensä tarpeet. Vieras ihmetteli: "Mihin sitten käytät jäljelle jäävän ajan?" "Nukun myöhään, leikin lasteni kanssa ja otan nokoset vaimo kainalossa. Illalla menen kylälle ja tapaan ystäviäni.
Näppäilen vähän kitaraa ja nautin elämästä."


Amerikkalainen keskeytti: "Minulla on akateeminen loppututkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa pidempään joka päivä. Sitten voit myydä ylimääräiset kalat ja voit ostaa isomman veneen. Se tuo enemmän rahaa, ja voit ostaa monta troolaria. Sen sijaan, että möisit kalat välittäjälle, voit neuvotella suoraan jalostamon kanssa ja ehkä perustaa oman. Sitten voit jättää tämän kylän ja muuttaa
Mexico Cityyn, Los Angelesiin tai jopa New Yorkiin.
Sieltä käsin voit sitten johtaa yritystäsi."

"Miten kauan siihen menisi?" kysyi meksikolainen.
"Ehkä noin 20-25 vuotta", vastasi turisti.
"Ja sitten?"
"Siitä vasta varsinainen hauskuus alkaa", vastasi turisti.
"Kun kauppa käy, voit myydä osakkeet ja kääriä miljoonia."
"Miljoonia? Entä sen jälkeen?"
"Sen jälkeen voit jäädä eläkkeelle, asettua pieneen rannikkokylään, nukkua myöhään, leikkiä lasten kanssa, käydä vähän kalassa, ottaa nokoset vaimo kainalossa, viettää illat ystävien kanssa ja näppäillä vaikka vähän kitaraa."

Olen päättänyt ottaa tänään nokoset Marken kainalossa.
 Kannatti syntyä!
 Juuso

KUIN VALKEA HUNTU

Kylä lepää uneliaassa aamupäivän auringossa vuoren rinteellä. Valkoisiksi rapatut seinät häikäisevät silmiä ja kapeat kadut täyttyvät vähitellen hitaasti astelevista asukkaistaan. Jostain kuuluu koiran haukahdus ja vastapäisen talon pihamaalle pelmahtaa mustasilmäinen tyttölapsi nauraen iloisesti. Tätä kaikkea seuraan sivullisen silmin. Haluan mukaan, elämään tätä elämää oikeasti. En turistina, joka kamera kaulassaan tunkee ihmisten arkeen ja rikkoo hauraan tunnelman tarkennusobjektiivillaan. Buenos días on kaikki mitä osaan sanoa. Yritän kuitenkin hymyillä puuttuvien sanojen sijaan. Saan vastauksena vanhuksen lempeän katseen ja lapsen ujon hymyn. Buenos días senõra!

KILPAVARUSTELUKIERRE

Täällä leirintäalueella kun eletään vieri vieressä, niin tulee tahtomattaan seurattua naapureiden touhuja. Tuntuu suorastaan huvittavalta, miten sitä pientä plänttiään ehostetaan ja varustetaan kuin kiinteää kotia ainakin. Tottahan monet viettävät samassa luukussa useamman kuukauden, kuten ehkä mekin, joten kai siitä haluaa luoda mahdollisimman viihtyisän ja toimivan. Asuntoautoja ja vaunuja on kaiken kokoisia ja ikäisiä ja niissäkin kilpavarustelu näkyy. Tunsimme olevamme varsin hyvin varustautuneita kun auton takaosassa olevissa pyörätelineissä kulki mukana maastopyörämme, mutta täällä olemme saaneet huomata, että se on jo vanhanaikaista. Varsin monen asuntoauton perässä on traileri, jolla mukana kulkee henkilöauto kauppakassina! Onneksi automme perässä on koukku, niin että voimme osallistua kilpavarusteluun tuomalla seuraavalla kerralla mukanamme trailerisaunan! Siinä sitä olisi naapureilla ihmeteltävää.

LINNUNRUOKAA JA KRYSANTEEMEJA

Elämämme täällä Andalusiassa meren ja vuorten välissä on asettunut uomiinsa. Kummasti sitä tottuu uusiin olosuhteisiin ja luo niihin omat, tutut rutiininsa. Asuntoautoelämä poikkeaa jonkin verran aikaisemmasta omakotitaloelämästämme. Siivottavaa on huomattavasti vähemmän ja vähemmällä tavaramäärällä on muutenkin tultava toimeen, säilytystiloja kun on rajoitetusti. Kaikki tarvittavat palvelut löytyvät kuitenkin kivenheiton päästä. Kaupat ovat hyvin varusteltuja ja hintataso edullinen Suomeen verrattuna.

Aamiaispöydässämme on nykyisin Jukan sanoin linnunruokaa ja krysanteemeja, mikä tarkoittaa jogurttia, mysliä ja kroisantteja! Palan painikkeeksi juomme kuitenkin vielä tuttua suomalaista kahvia niin kauan kuin sitä riittää.

MUODONMUUTOS

Kivikeräilyni on saanut Jukan sanamuuntelutermein uuden muodon. Hänen mielestään kiveksien keräily on hassua puuhaa! Tuossa vieressä naureskelee parrantynkäänsä ja taputtelee vatsakumpuaan. On kuulemma muuttumassa vähitellen rantaleijonasta merileijonaksi!

SUOLALIHAA JA KIVITASKUJA

Meri on kirkas ja tyyni tänään. Uskaltaudun uimaan ja nautin. Jukka nimittää sitä kokolihan suolaamiseksi, mitä se onkin!

Olen päättänyt kerätä joka päivä rannalta taskullisen pieniä, valkoisia kiviä. Miten suuri saavi niistä kertyy, se jää nähtäväksi.

Olemme sisustaneet ”olohuonettamme” tänään. Päällystimme asuntoautomme vieressä olevan oleskelutilan muovisella katekankaalla, kuten kaikki muutkin ”oikeat” karavaanarit. Iloinen naulaamisen kilkatus kuuluu ympäriltä kun kankaita viritellään. Grilli ja aurinkotuolit viritettiin paikoilleen ja kaupasta haettiin kasa lihaa. Tänään on kotiruokapäivä!

AIKA LÄHTEÄ

15.9.2011 Iltapäivä 13.30

Vettä sataa, tuuli riipii pihakoivun lehtiä, lämpöasteita 14. On aika lähteä.

Meille uusi, mutta jo käytetty matkailuautomme Laika on täyteen pakattu kaikkea mahdollista tarpeellista, jota tällä matkalla mahdollisesti tulemme tarvitsemaan. Auton mittarissa lukema 90790 km.

Alkamassa on suuri seikkailu. Huomenaamulla lauttaylitys Tallinnaan, siitä eteenpäin kaikki on vielä auki ilman aikarajaa.

KANNATTI SYNTYÄ

16.9.

Lauttaylitys meni yli odotusten. Hieno meriaamiainen mukavassa seurassa. Helsinkiläispariskunnan kanssa yhdessä totesimme, että ”kannatti syntyä!”

Viron halki tukka hulmuten ja Latviassa iltapäiväkahvit meren rannalla!

Latvian eteläreunalla, juuri ennen Liettuan rajaa mukava Statoil-asema jossa ihan käyttökelpoinen lämmin suihku.

Sitten nukkumaan ja aamulla kohti uusia seikkailuja.

YLLÄTYS AAMIAISEKSI

17.9.

Aamiaiseksi autosta löytyi 1000 markan seteli!

Liettuan halki päästeltiin vauhdilla. Pikkumaiden tiet olivat hyväkuntoisia ja suoria.

Puolan puolella tie oli heikompaa aina Warsovaan asti.

Viron jälkeen ei muita asuntoautoja ole näkynyt. Kaikki lienevät jo etelässä.

Koko päivä aurinkolasit päässä ja T-paitakeli!

Kassillinen ruokaa kaupasta 4 Eurolla.

Jenni ilmoitti pakkasyöstä Kauhavalla. Huh, läheltä liippasi.

ILTAPALAKSI PATONKIA

18.9.
Hyvin nukutun yön jälkeen matkasimme vauhdikkaasti Etelä-Puolan kautta Slovakiaan ja Unkariin. Puolan ja Slovakian tiet olivat varsinaista serpentiiniä ja pienet vuoristokylät olivat kauniita. Talot ja puutarhat kuin Sveitsissä konsanaan. Moottoripyöriä paljon ja joitakin asuntoautoja. Vietämme yön Budapestin liepeillä rekkaparkissa huoltamon pihassa. Iltapalaksi täytettyä patonkia, grillistä paikallista makkaraa ja palan painikkeeksi paikallista viiniä ja olutta, nam! Ensimmäinen kerta auton suihkussa, hyvin pelitti ja vesi oli lämmintä.

SERPENTIINIÄ

19.9.

Tänään ei eksytty kertaakaan, mutta välillä meni pitkiäkin aikoja, ettemme tienneet missä olemme.

Kaikesta huolimatta Slovakian läpi ajettiin myrskysateiden, tietullien ja alppisolien halki. Juuri ennen Italian rajaa aurinko tuli esiin ja Slovenia näytti parhaat puolensa, jylhiä vuoria, kauniita kyliä ja korkeita siltoja. Tunnelit olivat useita kilometrejä pitkiä.

Kolme tuhatta kilometriä neljässä päivässä, eikä tunnu missään, mitä nyt vähän naurattaa tuo Jennin pakkasilmoitus.

Yöksi rekkaparkkiin Venetsian laidalla.

ITALIALAISTA ELÄMÄNMENOA

20.-22.9

Autossa ilmeni yllättäen moottorihäiriö ajaessamme Mantovan suuntaan pikkuista kylätietä. Liekö johdatusta, mutta oudon äänen moottorista huomatessamme, kohdalle osui Fiat erikoishuoltoliike ja vastapäätä oli sopivasti paikallinen B&B hotelli, johon majoituimme pariksi yöksi. Aivan mahtava vanha linnamainen majatalo ja samalla tontilla 1700-luvulta peräisin oleva jyhkeä kivikirkko joka soitti kellojaan aamuseitsemältä herätyksen merkiksi, puolilta päivin siestan merkiksi ja iltakahdeksalta illallisen merkiksi. Ravintolan kokkina toimi vanha pappa ja kaikki ruoka ja juoma oli joko omasta maasta tai naapureilta. Hyvää oli ja puitteet huikeat. Majatalon nimi oli suomeksi Ies. Siitä merkkinä somisteina oli useita erilaisia härkä-ieksiä sekä muuta antiikkia. Joka aterialla talo tarjosi omaa kakkua ja ruusunmarjajuomaa joka osoittautuikin melko vahvaksi viinaksi. Ihmettelimmekin kun aterialla alkoi aina niin kummasti naurattaa! Taisimme olla ko. paikan ensimmäiset yöpyvät vieraat, joten saimme varmaan erityiskohtelua ja läksiäislahjaksi vielä kokonaisen pullon tuota ihmejuomaa!

Auto laitettiin entistä ehompaan kuntoon ammattilaisten toimesta ja toisen korjaamon englanninkielentaitoinen nuori omistaja Mattia toimi avuliaasti tulkkina.

LIIKENNEKAAOSTA JA LUKSUSTA

22.-23.9.

Pääsimme jatkamaan jälleen matkaa ja valitsimme reitiksi pienen kylätien joka mutkitteli jyrkkien vuorten lomassa henkeäsalpaavissa maisemissa. Sadan kilometrin matkaan kului monta tuntia, mutta kyllä se kannatti. Illalla saavuimme Geneveen ja erehdyimme keskustan hurjaan liikenteeseen. Sokkeloisia katuja, autoja ja skoottereita sikin sokin, eikä yöpaikkaa meinannut löytyä millään. Viimein päästiin nukkumaan myöhään illalla rekkaparkkiin.

Aamulla matka jatkui sitten kohti Monacoa rantabulevardia pitkin. Upea merimaisema koko matkan ajan ja vuoret heti tien vieressä. Rinteillä upeita taloja ja hotelleja vieri vieressä. Tie oli kapea ja mutkitteli pitkin meren rantaa.

Iltapäivällä huoltsikalle suihkuun ja auto rekkaparkkiin.

ANDALUSIA

24.-27.9.

Ajeltuamme pitkin Espanjan itärannikkoa alas kohti etelän aurinkorannikkoa, päädyimme lopulta Malagasta n. 50 km itään, Torre Del Maren leirintäalueelle. Tähän on aika pystyttää pysyvämpi maja rantabulevardin päähän. 200 metriä sekä meren rantaan että makeaveden altaaseen. Unelmamme vuorista, merestä ja auringonlämmöstä toteutuu tässä pienessä merenrantakaupungissa täydellisesti. Tuntuu siltä, että me emme valinneet tätä paikkaa vaan se valitsi meidät. Vihdoinkin Andalusiassa!