TORAJYVÄT

Marko Hautala: Torajyvät, Tammi 2011

Kaksi edellistä Hautalan romaania Itsevalaisevat ja Käärinliinat vakuuttivat minut jo kirjailijan hypnoottisesta kyvystä vangita lukija kirjan maailmaan persoonallisella tyylillään.

Torajyvät oli edeltäjiään jännittävämpi sisältäen suoranaista kauhua ylläpitäviä juonenkäänteitä. Itse olen lumoutunut ennen kaikkea Hautalan tavasta kirjoittaa ja koukuttaa lukija intensiivisin sanoin ja lausein, ensimmäisestä viimeiseen.

Kirja on jaettu viiteen erilliseen osaan omine arvoituksellisine otsakkeineen. Tämä sama tyyli on ominaista Hautalaa ja pidät tästä aivan erityisen paljon. Se tavallaan lisää kirjan kiinnostavuutta ja osoittaa myös kirjailijan tapaa alleviivata tiettyjä teemoja kirjoissaan.

Torajyvät käynnistyy lyhyiden, mutta mielenkiintoisten ajatelmien jälkeen tarinalla vuodelta 1697 ja tuolloin vaikuttaneesta kiihkomielisestä noituudesta ja tuhopoltosta syytetystä Jakob Mörtistä sekä mystisistä jyvistä, jotka ovat hänellä aarteena kangaspussissa.

”Kun viimeinen pimeys tulee, älä taistele sitä vastaan, vaan puhalla naapurisikin kynttilä. Joka vastustaa niiden päivien pimeyttä, vastustaa Herran suunnitelmaa.”

”Jakob takertui Israel Ulstadiuksen sanoihin vankeutensa täydellisessä pimeydessä.

Pimeys ei ollut enää valon puutetta. Se oli toinen, todempi maailma, jossa kaikki oli yhdenvertaista ja ajatonta.

…

Sitten hän keksi jyvät.”

Ensimmäisen osion jälkeen siirrytään nykyaikaan sekä Jennin, puolisonsa Aaronin sekä heidän pikkupoikansa Miron matkaan Pohjanlahden ulkosaaristoon Jennin entisen poikaystävän ja Aaronin pojan, Markuksen, luokse. Markus on aiemmin tehnyt tutkielmaa saarella vaikuttaneesta noituudesta, mutta auto-onnettomuuden jälkeen saanut aivovaurion ja päätynyt Jennin siskon Iinan hoidettavaksi merituulien piiskaamalle saarelle. Kutsun oli saanut myös Aaronin entinen puoliso ja Markuksen äiti Liisa, jonka käytös ja suhtautuminen Miroon saa muiden silmissä outoja piirteitä.

”Jos jotakin on vielä sanomatta, tulkaa. Aikaa ei ole paljon. Kutsu josta ei voinut kieltäytyä.”

Piinaavalla tavalla tarina vetää lukijansa yhä syvemmälle mystiikan ja muinaisen uskonnon harjoittajien maailmaan, jossa mm. saaren peilit vääristävät katsojan kuvan ja outo kalalaji on jähmettynyt uhkaaviksi parviksi rantaveteen.

Jakob Mörtin perinne sekä laki elää edelleen ja menneisyyden paino lepää raskaana saaren yllä.

Kaiken lisäksi ja äidin kauhuksi Miro-poika on joutumassa kultin käsiin...

”Jenni heräsi seuraavan kerran Miron hyräilyyn. Hän raotti silmiään ja käänsi päätään. Valo särki silmiä.

”Kato äiti.”

Jenni katsoi vaikka koville se otti.

”Mä olen ihan kuin isä”, poika sanoi ja leikki mustalla kravatillaan. Se oli aivan liian pitkä. Olisi pitänyt tehdä uusi solmu. ”Mä saan mennä saarnaamaan.”

Kauhu kasvaa ja maailma ympärillä muuttuu yhä oudommaksi Jennin taistellessa itsensä ja lapsensa puolesta. Kirjan loppu on vaikuttava. Omalla tavallaan lopullinen, mutta myös arvoituksellisesti auki jäävä.

Jään jälleen lukukokemuksen jälkeen hämmennyksen valtaan; kuinka joku kykenee kirjoittamaan näin?

Lisää kirjasta:

Keskisuomalainen, HS

Ahmu

Aamun kirjavideo

Kustantajan sivut