maanantai 8. lokakuuta 2012

KOHTAAMISIA

Olin valmistautunut viettämään rauhallisen, yksinäisen viikonlopun takkatulen lämmössä hyvä kirja seuranani, mutta toisin kävi. Sain yllätysvieraita. Lauantaiaamupäivänä sisään astui yllättäen ystävä, jota en ollut tavannut pitkään aikaan. Olimme aikaisemmin istuneet useita intensiivisiä hetkiä yhdessä miettien tulevaa. Hänen vaimonsa oli kuollut joitakin vuosia aiemmin vakavaan sairauteen ja se oli suistanut ystäväni syvään masennukseen. Yritin auttaa häntä tuolloin surun ja masennuksen yli, mutta tunsin suurta voimattomuutta ystäväni kivun keskellä. Nyt sain olla todistamassa suurta muutosta, joka sisälsi aiemman surun yli kasvavaa toivoa ja iloa. Riemuitsin yhdessä hänen kanssaan ja hyvästelimme toisemme hyvillä mielin. Näissä merkeissä ystävyyttämme on hyvä jatkaa ja tapaamme varmasti pian uudelleen iloisemmissa merkeissä.

Ystäväni lähdettyä ei mennyt kuin pieni hetki kun jo uusi yllätys odotti ovella. Häntä voin nimittää sydänystäväkseni, niin paljon olemme kokeneet yhdessä vuosien saatossa. Eläessäni itse onnellisessa avioliitossa olen kärsinyt hänen vuokseen ja liiton, jossa hän on joutunut kieltämään itsensä ja unelmansa vuodesta toiseen. Olen ehdottanut hänelle useita kertoja avioeroa ratkaisuksi ongelmiin, mutta hän on halunnut aina uskoa parempaan ja siihen että kaikki vielä muuttuisi hyväksi. Nyt sain kuulla, että kaikki on mennyt vian huonompaan suuntaan eikä hän jaksa enää. Hän kertoi minulle päätöksestään tulevaisuuden suhteen, unelmistaan jotka hän viimein aikoo toteuttaa. Tunsin iloa ja huojennusta, mutta myös pelkoa. Tunnenhan myös hänen puolisonsa ja tiedän mihin hän on kykenevä manipuloinnissaan. Tapaamisestamme jäi kuitenkin hyvä mieli ja hyvästelimme toisemme luottavaisina.

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana, mutta ei kuitenkaan satanut kaatamalla. Tyttäreni Nuppu-koira kaipasi lenkkeilyä, joten lähdimme matkaan. Siinä kävellessäni mietin vielä ystäviäni ja heidän tulevaisuuttaan kun vastaani käveli yllättäen Mika. Häntä en ollut tavannut kuukausiin ja hämmästyin kohdatessani hänet urheiluvetimissä sunnuntaiaamuna. Hän pyysi minua kävelemään seuranaan, jotta voimme päivittää tämänhetkisen elämäntilanteemme. Tiesin hänet vannoutuneeksi poikamieheksi, mutta uskaltauduin kuitenkin kysymään mahdollisesta tyttöystävästä. Yllätyksekseni ja ilokseni sain kuulla, että vakavahko viritys on meneillään. Eikä siinä vielä kaikki. Hän on suunnittelemassa alan vaihtoa, aikoo jopa takaisin koulun penkille! Hän toivoi, että pitäisin tulevan alanvaihdon vielä omana tietonani, koska perhekään ei vielä sitä tiennyt. Erosimme kuin salaliittolaiset, joilla on yhteinen missio. Hienoa olla uskottu.

Palatessani kävelylenkiltä kohtasin vielä kotikujallamme nuoren miehen, jonka tiesin asuvan kerrostalossa kaupungin toisella laidalla. Olin tutustunut häneen aikoinaan yhteisen harrastuksen kautta. Seisahduimme sateeseen, joka oli yltymässä. Totuttuun tapaani esitin jälleen sarjan tavanomaisia kysymyksiäni: Mitä äidillesi kuuluu? Oletko jo päättänyt, mikä sinusta tulee isona? Vieläkö haaveilet luovasta ammatista? Mitä muuten teet täällä tähän aikaan?! Vastauksista päätellen pakka on edelleen melko sekaisin. Ei käy kateeksi nykynuoren näköalattomuus.

Rauhallisen viikonlopun sijaan sain siis viettää intensiiviset tunnit tulevan kakkoskirjani kuvitteellisten päähenkilöiden seurassa. Yllättävää, miten paljon opin heistä uutta yhden lyhyen viikonlopun aikana. Ja minä kun luulin tunteneeni heidät jo läpikotaisin! Olen uupunut, mutta onnellinen. He ovat elossa tahoillaan, maailma heidän ympärillään on liikkeessä. Saan omalta osaltani luoda heille uutta. Tulevaisuuden, jossa paha saa palkkansa, uskollisuus palkitaan, etsivä löytää ja yllätys odottaa oven takana.


2 kommenttia:

  1. Olipa kiinnostavaa ja tiivistä viikonloppua.

    Tuo mustavalkokuva on aivan hurmaava!

    Minä löysin sattuman kautta ystäväni kymmenien vuosien takaa. Ehdimme käydä uimassa yhdessä kokea Savonlinnan oopperaa yms. kun yhtäkkiä sain puhelun hänen mieheltään: K. oli kuollut. Se oli musertava pysäytys, sillä K. oli tavatessa elämänsä kunnossa ja vasta 50+. Koskaan ei tiedä.

    Kohtaamiset ovat erisävyisiä, mutta kaikkiiin niihin liittyy nykyään vilkaisu omaan entiseen. Eiliseen. Ensirakkaus 30 vuoden takaa löysi koulukavereista ja meilasi kysyen: Sinäkö se olet, tyttö erään kesän kuumista varjoista?

    Elämä on seikkailu, mutta kaikki virtaa, ei jää paikoilleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä on tosiaankin seikkailu joka tarjoaa niin ilon kuin surunkin hetkiä. Tärkeintä olisi elää hetkessä ja löytää jokaisesta se oleellinen; oikea elämä on kuitenkin enemmän kuin kuviteltu. Viikonlopun kohtaamiseni olivat kuitenkin puhtaasti mielikuvitusta, mutta tuntuivat tosiaan aivan todellisilta. Sitä luova kirjoitus on kai parhaimmillaan.

      Poista