Olin valmistautunut viettämään
rauhallisen, yksinäisen viikonlopun takkatulen lämmössä hyvä
kirja seuranani, mutta toisin kävi. Sain yllätysvieraita.
Lauantaiaamupäivänä sisään astui yllättäen ystävä, jota en
ollut tavannut pitkään aikaan. Olimme aikaisemmin istuneet useita
intensiivisiä hetkiä yhdessä miettien tulevaa. Hänen vaimonsa oli
kuollut joitakin vuosia aiemmin vakavaan sairauteen ja se oli
suistanut ystäväni syvään masennukseen. Yritin auttaa häntä
tuolloin surun ja masennuksen yli, mutta tunsin suurta voimattomuutta
ystäväni kivun keskellä. Nyt sain olla todistamassa suurta
muutosta, joka sisälsi aiemman surun yli kasvavaa toivoa ja iloa.
Riemuitsin yhdessä hänen kanssaan ja hyvästelimme toisemme hyvillä
mielin. Näissä merkeissä ystävyyttämme on hyvä jatkaa ja
tapaamme varmasti pian uudelleen iloisemmissa merkeissä.
Ystäväni lähdettyä ei mennyt kuin
pieni hetki kun jo uusi yllätys odotti ovella. Häntä voin nimittää sydänystäväkseni, niin paljon olemme kokeneet yhdessä vuosien
saatossa. Eläessäni itse onnellisessa avioliitossa olen kärsinyt
hänen vuokseen ja liiton, jossa hän on joutunut kieltämään
itsensä ja unelmansa vuodesta toiseen. Olen ehdottanut hänelle
useita kertoja avioeroa ratkaisuksi ongelmiin, mutta hän on halunnut
aina uskoa parempaan ja siihen että kaikki vielä muuttuisi hyväksi.
Nyt sain kuulla, että kaikki on mennyt vian huonompaan suuntaan eikä
hän jaksa enää. Hän kertoi minulle päätöksestään
tulevaisuuden suhteen, unelmistaan jotka hän viimein aikoo
toteuttaa. Tunsin iloa ja huojennusta, mutta myös pelkoa. Tunnenhan
myös hänen puolisonsa ja tiedän mihin hän on kykenevä
manipuloinnissaan. Tapaamisestamme jäi kuitenkin hyvä mieli ja
hyvästelimme toisemme luottavaisina.
Sunnuntaiaamu valkeni harmaana, mutta
ei kuitenkaan satanut kaatamalla. Tyttäreni Nuppu-koira kaipasi
lenkkeilyä, joten lähdimme matkaan. Siinä kävellessäni mietin
vielä ystäviäni ja heidän tulevaisuuttaan kun vastaani käveli
yllättäen Mika. Häntä en ollut tavannut kuukausiin ja hämmästyin
kohdatessani hänet urheiluvetimissä sunnuntaiaamuna. Hän pyysi
minua kävelemään seuranaan, jotta voimme päivittää
tämänhetkisen elämäntilanteemme. Tiesin hänet vannoutuneeksi
poikamieheksi, mutta uskaltauduin kuitenkin kysymään mahdollisesta
tyttöystävästä. Yllätyksekseni ja ilokseni sain kuulla, että
vakavahko viritys on meneillään. Eikä siinä vielä kaikki. Hän
on suunnittelemassa alan vaihtoa, aikoo jopa takaisin koulun
penkille! Hän toivoi, että pitäisin tulevan alanvaihdon vielä
omana tietonani, koska perhekään ei vielä sitä tiennyt. Erosimme
kuin salaliittolaiset, joilla on yhteinen missio. Hienoa olla
uskottu.
Palatessani kävelylenkiltä kohtasin
vielä kotikujallamme nuoren miehen, jonka tiesin asuvan
kerrostalossa kaupungin toisella laidalla. Olin tutustunut häneen
aikoinaan yhteisen harrastuksen kautta. Seisahduimme sateeseen, joka
oli yltymässä. Totuttuun tapaani esitin jälleen sarjan
tavanomaisia kysymyksiäni: Mitä äidillesi kuuluu? Oletko jo
päättänyt, mikä sinusta tulee isona? Vieläkö haaveilet luovasta
ammatista? Mitä muuten teet täällä tähän aikaan?! Vastauksista
päätellen pakka on edelleen melko sekaisin. Ei käy kateeksi
nykynuoren näköalattomuus.
Rauhallisen viikonlopun sijaan sain
siis viettää intensiiviset tunnit tulevan kakkoskirjani
kuvitteellisten päähenkilöiden seurassa. Yllättävää, miten paljon opin heistä
uutta yhden lyhyen viikonlopun aikana. Ja minä kun luulin tunteneeni heidät
jo läpikotaisin! Olen uupunut, mutta onnellinen. He ovat elossa
tahoillaan, maailma heidän ympärillään on liikkeessä. Saan
omalta osaltani luoda heille uutta. Tulevaisuuden, jossa paha saa
palkkansa, uskollisuus palkitaan, etsivä löytää ja yllätys
odottaa oven takana.
Olipa kiinnostavaa ja tiivistä viikonloppua.
VastaaPoistaTuo mustavalkokuva on aivan hurmaava!
Minä löysin sattuman kautta ystäväni kymmenien vuosien takaa. Ehdimme käydä uimassa yhdessä kokea Savonlinnan oopperaa yms. kun yhtäkkiä sain puhelun hänen mieheltään: K. oli kuollut. Se oli musertava pysäytys, sillä K. oli tavatessa elämänsä kunnossa ja vasta 50+. Koskaan ei tiedä.
Kohtaamiset ovat erisävyisiä, mutta kaikkiiin niihin liittyy nykyään vilkaisu omaan entiseen. Eiliseen. Ensirakkaus 30 vuoden takaa löysi koulukavereista ja meilasi kysyen: Sinäkö se olet, tyttö erään kesän kuumista varjoista?
Elämä on seikkailu, mutta kaikki virtaa, ei jää paikoilleen.
Elämä on tosiaankin seikkailu joka tarjoaa niin ilon kuin surunkin hetkiä. Tärkeintä olisi elää hetkessä ja löytää jokaisesta se oleellinen; oikea elämä on kuitenkin enemmän kuin kuviteltu. Viikonlopun kohtaamiseni olivat kuitenkin puhtaasti mielikuvitusta, mutta tuntuivat tosiaan aivan todellisilta. Sitä luova kirjoitus on kai parhaimmillaan.
Poista