![]() |
Marko Hautala: Unikoira. Tammi 2012 |
Kuusisilmäinen koira, joka lepäsi
kerälle kiertyneenä kirjahyllyssäni ja odotti. Sen silmät
kiiluivat kutsuvasti ja hypnoottisesti. Odotuksen nautinto palkitsi
itsensä, jälleen.
” Koira oli heidän yhteinen
ihmeensä, mutta Joonas unohti sen ensimmäisenä.”
Kirjan ensimmäinen
lause oli jo itsessään niin hypnoottinen ja pakahduttava, että oli
suorastaan vaikea jatkaa. Voiko kirja vaikuttaa näin? Kyllä voi.
Ja sitten lauseet
putoilivat ympärilleni ja sisääni painavina ja pakottavina. Ne
kuljettivat tarinaa, joka kaikessa outoudessaan tuntui kuitenkin niin
todelta.
Kirjan pääosassa
on Joonas, joka tuskaisen eron jälkeen koittaa selvitä elämästään
hengissä, edes jotenkin. Lisäksi työyhteisö, joka kaikessa
pinnallisuudessaan tarjoaa puitteet maagiseen matkustukseen mielen
syvimpien pelkojen ja pelonsekaisen uteliaisuuden maailmaan.
Sitten on vielä
oudon terapian vetäjä Aliisa ja yllättävä ystävä
menneisyydestä, Jyri. Eivätkä he ilmesty Joonaksen elämään
sattumalta. Ei myöskään Onni, kaiken ratkaiseva pilleri
tallennettuna Buddha-riipukseen Jyrin kaulalla.
Eidolon -terapiasta
Joonas toivoi löytävänsä uuden merkityksen elämälleen ja hän
löysikin. Hahmo, ehkä eläin, ilmestyi yllättäen ja kutsumatta
ylityöhämärän aikaan.
”Tuolilla oli mytyssä turkoosi
viltti. Tuoli oli oudossa asennossa. Ei mitenkään dramaattisesti,
mutta näyssä oli jotakin sellaista, mikä sai ajattelemaan, että
se oli paiskattu sivuun suuressa tunnemyllerryksessä. Mytyn muoto
toi mieleen jonkin eläimen...
Joonas astui sisälle toimistoon.
Näyttöpäätteellä oli kuva, mutta siitä ei saanut mitään
selvää...
Sormet olivat taas koukussa,
valmiina tanssimaan näppäimistöllä. Mitä minä näen? Joonas
kysyi itseltään. Mitä minä aion kirjoittaa?
Sitten hän näki.”
Vanhat elokuvat
olivat aiemmin suoneet Joonakselle hetken unohduksen. Yön hiljaiset
tunnit täynnä mustavalkoista liikkuvaa kuvaa ilman ääntä. Sen
Joonas oli poistanut tarkoituksella, hän ei halunnut kuulla
vuorosanoja. Jälkeenpäin Joonas ei olisi osannut kertoa elokuvien
tarinoista paljoakaan.
Tänä yönä hän
oli ilmeisesti pysäyttänyt elokuvan jossain vaiheessa, koska
”Kuvaruudulla valkoiseen pitkään
yöpaitaan pukeutunut nainen oli jähmettynyt tyynen lammen ylle.
Mustat loivat kiharat hiukset melkein koskettivat pintaa.
Sivuprofiili oli lasimaisen kaunis. Käsi oli joko nousemassa vedestä
tai laskeutumassa sen viileyteen. Naisen takana oli ihmisenmuotoinen
varjo, kuin kumartuva puu.
Miten kaunista, kun ei tiennyt,
mistä muodot olivat tulossa ja mihin ne olivat menossa. Kun ne vasta
olivat.”
Edellisen kaltaisia
mykistävän upeita lauseita ja luvun päätöskappaleita on kirjassa
niin paljon, että sain taitella lähes joka sivun hiirenkorvalle
muistuttamaan itseäni siitä, miten TÄYDELLINEN KIRJA kirjoitetaan!
Täydellisen kielen
lisäksi kaikki muukin toimii; dialogit ovat huippuunsa hiottuja,
jännite ja kauhun sekainen jännitys säilyy loppuun saakka. Kirjan
loppu sisältää myös yllätyksen, sen kuuluisan pisteen iin
päälle.
Kirja elää
kahdessa eri aikakaudessa; Joonaksen nykyhetkessä sekä kahden
tutkijan, Fritzénin
ja Jonesin matkassa Ukrainan Tuporivissa vuonna 1993, jossa
heitä odottaa Unenantaja. Aluksi hajanaisilta tuntuvat langanpäät
kuroutuvat vähitellen yhteen ja muodostavat jäntevän ja toimivan
kokonaisuuden. Loppua kohden kirja vaatii lukijaltaan keskittymistä,
mutta palkitsee lopulta runsaasti.
Ohessa katkelma
vanhanajan tutkijan, Fritzénin,
ja nykyajan teknologiamaailmassa elävän Joonaksen kohtaamisesta ja
keskustelusta:
”Teilläkö ei ole -”
”Tietokonetta?” mies sanoi.”Ei
Jumalan tähden.”
”Siellä internetissä
nimettömät ihmiset lähettelevät viestejä ties mistä
oopiumluolista. Ei postileimaa, ei käsialaa, ei mitään
vaivannäköä. Ihmisen pitää nähdä vaivaa saadakseen yhteyden
toiseen ihmiseen. Muuten yhteyttä ei edes synny.”
”Mies huojutti kättä hitaasti
edessään, kirjoitti ilmaan suuria kirjaimia. Näytti siltä kuin
hän olisi kuullut menneisyydestä musiikkia.
”Käden liike siirtää sielun
sanoihin”, mies sanoi. ”Käsiala on sielun jälki. Vähintään
yhtä tärkeä kuin sanoissa oleva viesti.”
Edelleen ihmettelen
kuinka kukaan pystyy kirjoittamaan näin??
Lisää arvioita
mm.
Hyvin olen samoilla linjoilla kanssasi, vaikka hetkittäin tuntui, että ihan kaikkea en edes ymmärtänyt, mutta Hautala kissa vieköön!, osaa kirjoittaa!!!
VastaaPoistaLeena, kiitos kommentistasi ja kiitos kaikista niistä upeista kirja-arvioista, joita olen blogistasi saanut lukea. Monet niistä ovat johdattaneet minut uusien kirjojen ja kirjailijoiden pariin.
PoistaMakumme on monilta osin ollut samanlainen, niin nytkin!
Tämän kirjan loppupuolella minullekin tuli hetki, että haloo, missä mennään? Onneksi sain langanpäästä kiinni ja loppua kohti tarina selkeytyi sen yhdistellessä kaikkia aiemmin tapahtuneita käänteitä, joista ei tosiaankaan tuota outoutta puuttunut.
Hautalan tavassa kirjoittaa minua puhuttelee erityisti sanat ja niiden muodostamat lauseet, täydellisiä minun makuuni samoin kuin maaginen realismi jossa Marko Hautala ja Pasi-Ilmari Jääskeläinen ovat aivan omaa luokkaansa.
Mahtavia suomalaisia mieskirjailijoita molemmat.