Yleisesti ottaen kirjan genre vaikuttaa varmasti myöskin henkilöhahmojen luomiseen ja antaa rakennuspalikoita niin tyylilliseen kuin persoonalliseen henkilöiden kehittelyyn.
MITEN RAKENNAT KIRJASI HENKILÖHAHMOT?
MITEN PALJON KERROT HENKILÖISTÄ SUORAAN VAI KÄYTÄTKÖ EPÄSUORAA ILMAISUA?
Itse kirjoittajan on varmasti syytä tuntea romaanihenkilöt läpikotaisin vaikka heistä ei välttämättä kaikkea lukijoille kerrokaan. Lukjalle jää näin mahdollisuus oivaltamisen iloon ja mm. henkilöiden ulkonäön kuvitteluun. Itselleni on usein käynyt niin, että olen kuvitellut henkilöt aivan eri näköisiksi kuin esimerkiksi kirjoista tehdyissä elokuvissa. Toisinaan pelkästään pettymys elokuvan roolihenkilön valintaan on latistanut koko elokuvanautinnon vaikka se muuten noudattaisi pitkälle kirjan kerrontaa.
Linkitän tähän tekstiini vallan mainion Kaunosielun blogin, jossa hän parasta aikaa käsittelee kirjoittamista kirjoitusharjoitusten avulla käyttäen pohjana Cameronin ”Tyhjän paperin naautinto” -teosta. Sopii kirjan kirjoitus-teemaamme hyvin ja tuo omalta osaltaan ideoita ja keinoja entistä parempaan kirjoittamiseen.
Kirjoittaja, joka välittää enemmän sanoista kuin tarinasta – henkilöistä, toiminnasta, ympäristöstä ja ilmapiiristä – ei todennäköisesti pysty luomaan elävää ja jatkuvaa unta; hän sotkeutuu oman itsensä tielle; runollisessa humalassaan hän ei erota kärryjä ja sen lastia hevosesta.
John Gardner
Henkilöhahmojen läpikotainen tuntemus on tosiaan tärkeää. Se auttaa lisäämään kirjaan yksityiskohtia, jotka tekevät siitä elävämmän, kiinnostavamman ja helposti uskottavamman. Siitä voi olla myös yllättävää apua, jos jää juonen kanssa jumiin, sillä usein joku hahmon harrastukseen/menneisyyteen/tms liittyvä asia yllättäen tuo idean siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voi olla, että päähenkilön tärkeimmäksi tarkoitettu harrastus ei lopulta päädy koko kirjaan, mutta sivuhenkilön hassu keräilyn kohde muuttaakin lopulta ratkaisevasti juonen kulkua.
VastaaPoistaOn tietysti aina hyvä kysymys, että miten paljon henkilöistä pitäisi kertoa. Optimihan olisi, että heistä ei juuri tarvitse kertoa, vaan heidän piirteensä ja luonteensa jne tulevat esiin siinä, mitä (ja miten) he tekevät ja sanovat. Käytännössä usein joutuu kuitenkin myös kertomaan.
Oma heikkouteni on se, että juonen kannalta tärkeistä, mutta muuten pienessä roolissa olevista sivuhahmoista usein selitetään paljon, mutta he eivät pääse "ilmentämään" itseään. Esimerkiksi edellisen kässärini editointivaiheessa huomasin, että eräästä sivuhenkilöstä oli sanottu hänen olevan autistinen lapsi, mutta hän ei ollut päässyt "käyttäytymään autistisesti" lainkaan. Nykyisessä kässärissäni taas on ongelma, että päähenkilön perheestä ei ole kerrottu juurikaan (eivätkä he ole juuri päässeet "esittämään itseään"), vaikka he kyllä esiintyvät kirjassa useita kertoja, koska on ollut vaikea ujuttaa heille niitä ominaisuuksia, jotka heillä muistiinpanoissani on. Tästä ei seuraa kiehtova salaperäisyys, vaan "pahviukot", joista minun pitää yrittää saada elävämpiä.
Henkilöiden ulkonäön kuvailuun keskitytään usein liikaa. Sen tärkeys on usein vähäisempää kuin ajatellaan.
Minusta henkilöiden luonnissa yksi parhaita kirjailijaesimerkkejä on Douglas Coupland, jonka henkilöt ovat usein todella erikoisia, mutta silti uskottavia. Nimenomaan se, miten hän yhdistelee harvinaisempia piirteitä ja myös käyttää niitä juonen kuljettamisessa. Esimerkiksi erään kirjan henkilö harrastaa "maapallovoileipien" tekemistä (jossa GPS:n avulla etsitään tismalleen vastakkaisella puolella maapalloa oleva ihminen ja molemmat laittavat samaan aikaan leipäpalan maahan ja ottavat siitä valokuvan - näin heillä on voileivän välissä koko maapallo!).
Kiitos Maija perustellusta kannanotostasi roolihenkilöiden luomiseen. Nostit esiin juuri ne seikat jotka itselläni ja varmasti myös monella muulla kirjoittajalla tuottaa vaikeuksia mietittäessä henkilöiden kuvaustapaa; mikä on riittävästi ja miten. Itseäni läheltä liippasi mm. mainintasi perheenjäsenistä ja heidän "pahviukkomaisuuutensa". Varsinkin ensimmäisessä kirjassani tämä seikka tuotti suurta päänvaivaa. Autoit minua tämän hetkisen kirjani erään hahmon luonteenpiirteen kuvauksen löytymisessä esimerkilläsi Couplandin kirjasta, kiitos! Jotakin vastaavaa lähti heti kehittymään mielessäni ja aion saman tien laittaa sen ylös muistisivustooni käytettäväksi tavalla tai toisella henkilön kuvauksessa;)
VastaaPoistaKiitos, Marke, tuosta linkistä! Löysin uuden kirjoittajablogin! :-)
VastaaPoistaTarinan hhenkilöt on tunnettava. Minulla on karkea luonnos tärkeimmistä henkilöistä, mutta täytyy myöntää, että parempaa suunnittelutyötä voisi tehdä :-)! Toisaalta suunnitelmat ja hahmot ovat terävinä päässäni, mutta onko se alkeellista..?
Allekirjoitan tuon henkilöhahmojen tunnettavuus-asian. Totta on varmasti se ajatus että kirjoittajan itsensä tulee tuntea henkilöt hyvin päässään vaikka heistä ei kaikkea kirjaan kerrokaan. Maijan kommentissa oli hyvä vinkki esim. henkilön erikoisemmasta harrastuksesta, jonka kautta voi kertoa paljonkin luonteesta piilotetusti.
VastaaPoistaOma haasteeni tällä hetkellä on päästä eri-ikäisten ja eri sukupuolta olevien henkilöideni nahkoihin ja pään sisään. Dialogia on edellistä enemmän tässä käsikirjoituksessani ja tulevina päivinä dialogi-pohdintaa tulee enemmänkin keskustelun pohjaksi. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoista;)
Sinultahan näköjään tulee hyvä postaussarja!
VastaaPoistaTotta kai henkilöhahmot on tunnettava. Kukakohan minulle sanoi, että kannattaa tietää hahmoista enemmän kuin mitä kirjoittaa.
Itse pidän valtavasti hahmojen kehittämisestä, ehkä jopa enemmän kuin juonen suunnittelusta. (Aina sanotaan, että kirjoittajat ovat tarinankertojia mutta minulle tuottaa vaikeuksia juuri kokonainen tarina.)
Hahmojen ulkonäkö on minulle todella tärkeä mutta kuvailen sitä harvoin. Esimerkiksi käsiksestäni ei selviä edes päähenkilön hiustenväri.
Olen huomannut, että hahmoja kannattaa harvoin kuvailla suoraan, tärkeitä hahmoja ainakaan. Minusta suora kerronta kuulostaa lastenkirjamaiselta ja tekee mieli kyseenalaistaa kertojan kaikkitietäväisyys. Epäsuora kerronta jättää lukijalle liikkumatilaa - mitä jos joku pitääkin vaikkapa vauvojen tappamista positiivisena asiana. Siinäpä vasta olisi tulkinta.
Dee, tässä toisessa kässärissäni, jossa henkilöitä on useita, olen huomannut itsessäni tuon saman seikan kuin sinä; henkilöiden kehittely on tosi mielenkiintoista ja haastavaa puuhaa, mutta sitten kun aloin sovittamaan niitä sisään tarinaan, se ei ollutkaan ihan ongelmatonta, varsinkin kun hahmot vasta tutustuvat toisiinsa ja erilaiset tilanteet johtavat mitä moninaisimpiin tapahtumaketjuihin. Saada siis kaikki tämä toimimaan saumattomasti ja uskottavasti, siinäpä riittää puuhaa pitkäksi aikaa:)
VastaaPoistaTarinan kannalta on muuten harvoin hyväksi, jos sivuhenkilöt jäävät aina ja kaikissa tilanteissa päähenkilön varjoon... sivuhenkilöitä luodessaan ei pidä pelätä sitä, että tulee kehittäneeksi jotakin päähenkilöä lumoavampaa...
VastaaPoistaLily, tuo on varmasti totta mitä sanot sivuhenkilöistä. Ensimmäinen kässärini kertoi hyvin voimakkaasti vain yhdestä henkilöstä ja sivuhenkilöt olivat melko löysästi mukana tarinassa vaikka lopussa heidän läsnäolonsa oli merkittävä. Tässä toisessa kivaa on juuri se, että saa määrättömästi leikkiä kaikilla henkilöhahmoilla miettimättä kuka heistä nousee lopullisesti päähahmoksi.
VastaaPoista