Vanhimmalla lapsella on erityisasema perheessä. Harjoituskappaleeksikin olen kuullut joidenkin häntä nimittävän. Kieltämättä esikoisen kanssa kaikki asiat tapahtuvat ensikertaa. Raskaus, synnytys, imetys. Ensimmäinen pään nosto, istuminen, konttaus. Ensiaskeleet ja kolhut. Kunnes murrosiän kautta on aika astua aikuisuuteen ja lopulta lähteä kodin turvasta maailmalle. Äidin sydän itkee ikävää, mutta kodista irtautuminen on välttämätöntä. Esikoisen on aika nousta omille siivilleen.
Juuri siltä minusta nyt tuntuu. Esikoiskirja on omillaan. Sen kanssa koin kaiken ensi kertaa. Epävarmuuden siitä, osaanko. Rakastinko sitä riittävästi, olinko kärsivällinen? Teinkö kaiken voitavani? Voinko katsoa sitä ylpeänä ja sanoa: Olet osa minua, sinut minä synnytin. Tiedän, että pärjäät. Levitä siipesi ja lennä.
Onnea matkaan! :) Kyllä varmasti olet tehnyt voitavasi!
VastaaPoistaKiitos;D Nyt vain odotan ja odotan...
VastaaPoistaLuottamus on viime kädessä tärkeää. On aika epäillä, ja on aika luottaa.
VastaaPoistaItse elän vielä näitä (piinallisia?) epäilyn hetkiä. En tiedä, onko tekstini valmis. Kohta tulostan sen ja luen. Ihan tässä lähipäivinä. Tänään, ainakin vielä tänään, käyn tekstiä läpi koneelta.
Nämä viime hetken epäilyt voivat olla myös nautinnollisia? Kirjoittaminen ei ole pelkkää kärsimystä?
Luottamus kuvaa hyvin tunnetta kun kokee että teksti on valmis. Valmis itselle, mutta onko se valmis julkaistavaksi kustantamon mielestä, siinä se luottamuksen ja epäilyn leikkauspiste onkin. Itselleni kirjan sanoma ja teemat, päähenkilö ja ratkaisu tuntuvat ainoilta oikeilta tavoilta käsitellä aihetta, mutta näkevätkö kustannustoimittajat siinä sen saman, samanlaisena ja kirkkaana kuin mitä se on itselle kirjoittajana ja teoksen luojana?
VastaaPoistaKirjoittaminen on nautinto, kustannuspäätöksen odottaminen kärsimystä!